Vuoden Seniori -tunnustus myönnetään vuosittain Oulun alueella asuvalle senioreiden elämää rikastuttaneelle henkilölle. Sekä yleisön että seniori- ja kirjamessuvaliokunnan ehdotukset otettiin huomioon ja tunnustuksen myöntävät yhteistyössä Pohjois-Suomen Messut ja Forum24.

Oulun alueen Vuoden Seniori 2017 -tunnustus jaettiin Seniori-Messuilla Oulussa 16.9.2017. Tunnustus myönnettiin Kari Sallamaalle seuraavin perusteluin:

• Vaikuttava ura yliopistomaailmassa. Valovoimainen ja erittäin pidetty kirjallisuuden opettaja.
• Yliopistouransa jälkeen emeritusprofessori on jatkanut kirjallisuuden ilosanoman levittämistä niin tutkijana ja tietokirjailijana kuin suosittuna esitelmöijänä.
• Ällistyttävän laaja-alainen tietämys ja omistautuminen kirjallisuuden ja muutenkin kulttuurin alalla
• Syvä ja yhä syvenevä paneutuminen sekä uudet tulkinnat meidän suomalaisten ja sukukansojemme merkittävien edustajien saavutuksiin ja merkkiteoksiin.
• Erityisesti perehtyneisyys marginaaliin liian usein jääneeseen saamelaiskulttuuriin ja Viron kirjallisuuteen ovat asioita, joista puhumalla ja kirjoittamalla hän on rikastuttanut uskollista yleisöään ahkerien ja tuotteliaiden eläkeläisvuosiensa ajan.
• Kykenee ottamaan vastaan ankaraakin kritiikkiä teksteistään ja ottamaan kritiikistä opikseen, joka raadin mukaan on kaiken kirjallisuuden lähtökohta.
• Seniori-Messuilla esitellään peräti kaksi hänen kirjoittamaansa uutuusteosta, joista toinen on romaani, toinen elämäkerta.

Vuoden Seniori 2017 kommentoi valintaansa kiitospuheessaan näin: 

Minä kiitän yleisöäänestäjiä ja Pohjois-Suomen Messujen raatia tästä huomionosoituksesta, mikä taitaa olla urani ensimmäinen, minä kun en ole Atte Kalajoen tapaan ollut Tervaporvari, Etta enkä mitään muutakaan merkittävää. Jaa, taisivat opiskelijat joskus 80-luvulla antaa minulle hyvän opettajan palkinnon. Vaikka olen pikkuisen vierastanut seniori-sanaa, kun voisimme ihan rehellisesti tunnustaa olevamme vanhoja, ehkä jopa vanhuksia, ikäihmisiä, ikääntyviä kuten yli 30 vuotta vetämääni Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston kirjallisuusseminaaria kutsutaan. Mutta siitä huolimatta hyväksyttäköön tämän kerran tämä seniori: onhan se latinaa, Rooman kieltä. Kuten vanhasta ylioppilaslaulusta ”Gaudeamus igitur” muistamme: ”post iucundam iuventutem, post molestam senectutem nos habebit humus…”. Eli kukoistavan nuoruuden ja hauraan vanhuuden jälkeen meidät perii musta multa.

Ihmisten arvot ja asenteet eivät muutu yhtä radikaalisti kuin ruumiillisen kunnon paraneminen ja sen mukainen keski-iän yleinen nousu ja sen mukainen ”harmaiden pantterien” tulo julkisuuteen. Ei meidän ole pakko hyväksyä osallemme tarjottuja kiertoilmauksia: ikä-ihminen, seniori, kolmas tai vaikka neljäs ikä, kun on aivan pärekorissa kannettava. Vanha ihminen, myöhemmin vanhuskin on ihan hyvä ja perinteinen nimi: siinä ei ole mitään halventavaa tai hävettävää. Keinotekoista reipastelua emme tarvitse. Tietoinen hidastaminen, nuoremmillekin suositeltu downshiftaaminen sopii erityiselle vanhalle, ei se farkkupukuinen hörheltäminen, jota mainokset meille suosittelevat.

Elämän syys saapuu itsekullekin, vääjäämättä. Siksi oululaisen Ruskayhdistyksen nimi on suorastaan nerokas: kuten luonto saa ruskasta kauniit värit, se voi ihmisellekin tuoda arvokkaan ikäkauden ilot. Atte Kalajoki -elämäkerran loppupuolella naulaan seuraavaan tapaan: ”Ruumis, tämä sitkeä asuntomme rappeutuu vähin erin, kuluu loppuun kuin nahkakintas. Muisti hapertuu, tulee seisahduksen hetkiä, jolloin ei muista sen nimeä, jonka eilen tunsi”. Tällaista se on, mutta periksi ei saa antaa, vaan pyrkiä säilyttämään mielensä virkeänä ja ruumiinsa kunnossa.

Tämä kunnianosoitus samaten kuin kohta näiden avajaisten jälkeen käynnistyvien kirjamessujen tarinatuokiomme Kaisu Mikkolan kanssa kirjoittamastani Atte Kalajoen elämäkerrasta saavat minut pohtimaan suhdettani Ouluun. Useaankin kertaan Atte-elämäkerrassa ongelmallistan sitä lähtien siitä, että olen täällä ollut maanpaossa kuin roomalainen suurrunoilija Ovidius Tomissa, Mustan meren rannalla. Mutta toisaalta ja juuri siksi: vaikka olen avojalkainen helsinkiläinen, ehdin toimia siellä miehuuden voimin vain viitisentoista vuotta, Oulussa jo nelisenkymmentä vuotta. Ja kun nyt harvakseltaan käyn Helsingissä, se tuntuu yhä vieraammalta ja vieraantuneelta paikkakunnalta. Oulu sen sijaan, valuvikoineenkin on kotipaikka, se ilmakehä jota hengitän, semminkin kun saan olla Oulunsalon Varjakassa suurimman osan ajasta irti kaupungin hulinoista.

Mikä Oulussa on parasta? Sen osaan sanoa oikopäätä: yliopisto, Alma Mater Ouluensis, vaikka se pääosin sijaitsee Linnanmaan suolla. Paitsi että se ruokki minut äidin rinnoistaan 30 vuotta, se on tekijä joka on tehnyt tästä Ultima Thulen kyläsestä älyn keskuksen. Ja sen humanistinen tiedekunta on aina luottanut minuun. Lisäksi siellä on Suomessa ainutlaatuinen Giellagas-instituutti, joka vastaa korkeimmasta saamen kielten ja kulttuurin tutkimuksesta sekä opetuksesta.

On Oulussa paljon muutakin hyvää. Sitä erikseen luettelematta totean, että  Oulussa on sellainen tekijä, jota ei monella muulla paikkakunnalla ole: meri. Osaan asua vain meren rannalla, kuten olen elämäni valtaosan tehnyt. Vaikka nykyään Oulua on keskustassa vaikea tunnistaa merikaupungiksi, minä sen koen, kun työhuoneeni ikkunasta Varjakassa näen laivojen tulevan ja lähtevän.

Loppujen lopuksi kaupunki muodostuu ihmisistä, asukkaistaan. Täällä ja vain täällä olen voinut tutustua moneen mainioon mieheen ja upeaan naiseen, kuten Kaisu ja Matti Mikkolaan, vainajien parvessa vaikkapa Aku-Kimmo Ripattiin ja Aaro Korkeakiveen perheineen. Ja moneen muuhun. Täällä luodut ystävyyssuhteet ovat elämän kestäviä, sellaistenkin kanssa jotka ovat muuttaneet muualle tai vielä pitemmälle, manan majoille.

Siis kiitos vielä kerran vuoden seniorin nimityksestä. Jatketaan hyväksi havaitulla tiellä, viisaudessa, iässä ja armossa, siinä armeliaisuudessa, jota meidän on osoitettava toisiamme ja itseämme kohtaan.

Lämpimät onnittelut Karille!